Lähtö

Miten koskaan olen voinut edes ajatella, että asiat ehkä lähtisivät parempaan suuntaan? Miten ihminen osaakaan valehdella itselleen...
Kaikki hajoaa taas käsiin.

Jokaisen pikkulinnun on aikanaan lennettävä pesästä, mutta pitikö tämän tapahtua minulle näin pian?
Koko päivän olen yrittänyt hidastella pakkaamista. Hidastaa elämää. Ihan salaa vain, edes hetkeksi vaikka haluaisin sen myös kulkevan eteenpäin, ja taas päädytään siihen pisteeseen etten itsekään tiedä mitä haluan.

Voih, miten ihminen voikaan olla solmussa? Ei tietoa miten päin olisi, mitä tekisi ja miltä tuntuu. Sitten sitä ollaan hämmennyksissä ja ahdistaa vain enemmän. Tuntuu kuin rinnassa olisi iso raskas möykky. Millään ei jaksaisi olla aina sekaisin. Olisiko se liikaa vaadittu, jos joskus jokin olisi selkeää?

Monta yöllistä herätystä jaksan enää? Monta kertaa jaksan herätä siihen, että sydän meinaa tulla ulos rinnan läpi?

Miksi kauneus haalistuu ja karkaa?

Yksin

En tiedä minne tämänkin päivän kadotin. Tuhat ja yksi asiaa tehtävänä, mutta mitään en ole saanut aikaiseksi. Olen vain...ollut. Häpeän saamattomuuttani.
Liian väsynyt tarttuakseen enää terään. Ei jaksa nostaa terää ja vuodattaa kipua. Pinnan arvet haalenevat, sisimmmän arvet aukeavat uudestaan.

En ole aiemmin käsittänyt kuinka yksin loppujen lopuksi olen. Minulla on näitä niin sanottuja kavereita, mutta en tunne heitä eivätkä he minua. Kukaan ei tunne minua. Olen yksin joukossa.
Pikkuhiljaa olen taas etääntynyt kaikista. Eikä kukaan muista, ei kaipaa. Vai onko kaikki minun yksityistä sairasta kuvitelmaa?

"Mitä kuuluu?"
Tuon kliseisen kysymyksen kuulen joka kerta, kun jaksan olla yhteydessä keneenkään.
Jälleen kerran valehtelen voivani hyvin. Eikä kukaan huomaa.

Päivä päivältä minusta on taas tullut yhä harva sanaisempi. Olen hiljaa ja vastaan lyhyesti kysyttäessä. On asiaa ja ei ole asiaa.
Ajatukset myllertävät päässäni, mutta en saa niitä sanotuksi. Ne takertuvat kurkkuuni ja satuttavat.
Tunnen olevani kömpelö lapsi, joka ei saa otetuksi ensi askeleitaan. Eikä kukaan auta, ei opeta.

Kumpi välttelee enemmän, minä ihmisiä vai he minua? Kysymys johon en ole löytänyt vastausta.

Alku

Jälleen kerran olen liian väsynyt. Silti en pysty nukkumaan vaikka unessa maailma on kauniimpi, aina silloin kun en näe painajaisia.
Verhot ovat visusti kiinni, jotta auringonvalo ei vahingossakaan pääsisi sisään. On vieläkin liikaa valoa, vieläkin liikaa pimeää.

Olen umpikujassa, laatikossa. Minut on saarrettu, enkä kykene löytämään tietä ulos. Olen pysähtynyt paikoilleni. Ei valoa tunnelin päässä. Vain jatkuvaa pimeää ja tyhjyyttä. Loppuuko tämä koskaan?

Kerran seisoin pienellä ja hyvin vanhalla sillalla. Aurinko sai virtaavan veden näyttämään timanttivirralta. Ympärilläni liiteli maailman kaunein sudenkorento. Niin pieni ja hauras. Sellaistako on myös ihmiselämä? Sellaistako on myös minun elämäni?

Tästä alkaa minun taisteluni. Tästä alkaa matkani kohti valoa...