Yksin

En tiedä minne tämänkin päivän kadotin. Tuhat ja yksi asiaa tehtävänä, mutta mitään en ole saanut aikaiseksi. Olen vain...ollut. Häpeän saamattomuuttani.
Liian väsynyt tarttuakseen enää terään. Ei jaksa nostaa terää ja vuodattaa kipua. Pinnan arvet haalenevat, sisimmmän arvet aukeavat uudestaan.

En ole aiemmin käsittänyt kuinka yksin loppujen lopuksi olen. Minulla on näitä niin sanottuja kavereita, mutta en tunne heitä eivätkä he minua. Kukaan ei tunne minua. Olen yksin joukossa.
Pikkuhiljaa olen taas etääntynyt kaikista. Eikä kukaan muista, ei kaipaa. Vai onko kaikki minun yksityistä sairasta kuvitelmaa?

"Mitä kuuluu?"
Tuon kliseisen kysymyksen kuulen joka kerta, kun jaksan olla yhteydessä keneenkään.
Jälleen kerran valehtelen voivani hyvin. Eikä kukaan huomaa.

Päivä päivältä minusta on taas tullut yhä harva sanaisempi. Olen hiljaa ja vastaan lyhyesti kysyttäessä. On asiaa ja ei ole asiaa.
Ajatukset myllertävät päässäni, mutta en saa niitä sanotuksi. Ne takertuvat kurkkuuni ja satuttavat.
Tunnen olevani kömpelö lapsi, joka ei saa otetuksi ensi askeleitaan. Eikä kukaan auta, ei opeta.

Kumpi välttelee enemmän, minä ihmisiä vai he minua? Kysymys johon en ole löytänyt vastausta.

Alku

Jälleen kerran olen liian väsynyt. Silti en pysty nukkumaan vaikka unessa maailma on kauniimpi, aina silloin kun en näe painajaisia.
Verhot ovat visusti kiinni, jotta auringonvalo ei vahingossakaan pääsisi sisään. On vieläkin liikaa valoa, vieläkin liikaa pimeää.

Olen umpikujassa, laatikossa. Minut on saarrettu, enkä kykene löytämään tietä ulos. Olen pysähtynyt paikoilleni. Ei valoa tunnelin päässä. Vain jatkuvaa pimeää ja tyhjyyttä. Loppuuko tämä koskaan?

Kerran seisoin pienellä ja hyvin vanhalla sillalla. Aurinko sai virtaavan veden näyttämään timanttivirralta. Ympärilläni liiteli maailman kaunein sudenkorento. Niin pieni ja hauras. Sellaistako on myös ihmiselämä? Sellaistako on myös minun elämäni?

Tästä alkaa minun taisteluni. Tästä alkaa matkani kohti valoa...